tiistai 16. maaliskuuta 2010

Palkollisen puheenvuoro

Arja Alhon haastatteluun perustuvassa Jarmo Huhtasen artikkelissa HS:ssa 13.3. Alho esittää voimakasta kritiikkiä Helsingin demarien toimintaa kohtaan.

Kokonaisuutena haastattelu antoi valitettavasti vaikutelman, että Alho haluaa nähdä ongelmia sielläkin, missä niitä ei tosiasiassa ole. Tällaisena väitteenä pidin muun muassa näkemystä SDP:n viimekertaisista helsinkiläisistä kunnallisvaaliehdokkaista ”palkollisina” ja ”ostettuina” nuorina. Alho on toki oikealla asialla vaatiessaan, että nuorten ehdokkaitten poliittisen aatteen tulisi lähteä sydämestä, mutta nyt hän samalla vihjaa, että viime aikoina näin ei ole ollut laita.

Lyhyt katsaus vuoden 2008 nuoriin demariehdokkaisiin Helsingissä kertoo seuraavaa. SDP:n listoilla 30-vuotiaita tai sitä nuorempia oli kaiken kaikkiaan 36. Näistä Alhon mainitsemia ”jotain eduskunta-avustajia” oli tasan yksi. Näiden lisäksi puolueen tai sitä lähellä olevien järjestöjen kuten Demarinuorten palkkalistoilla olevia oli tietääkseni kolme. Jäljellä olevan joukon kokoonpano oli seuraava: kahdeksan opiskelijaa, kolme viestintäalan työntekijää, kaksi opettajaa, kaksi sairaanhoitajaa, jaostosihteeri, asiakkuuspäällikkö, tulkki, kehitysvammaisten ohjaaja, puuseppä, lähihoitaja, croupier, Kelan suunnittelija, säveltäjä ja vartija sekä seitsemän juuri Alhon peräänkuuluttamien eri kansalaisjärjestöjen työntekijää. Toisin sanoen Alho arvostelee tuntematta tosiasioita.

Loukkaavimpana Alhon arvostelussa pidän kuitenkin sitä, että hän katsoo voivansa arvioida sitä, kuka on parempi sosialidemokraatti kuin joku toinen. Erityisen ikävältä tämä tuntuu niiden kaikkein nuorimpien ehdokkaitten näkökulmasta, jotka lähtivät elämänsä ensimmäisiin julkisiin vaaleihin suurella innolla ja varmasti – uskallan monet heistä henkilökohtaisesti tuntien sanoa – täydestä sydämestä. Heidän aatteensa Alho on nyt kevyellä kädenheilautuksella kuitannut päälle liimatuksi. Mielestäni anteeksipyyntö ei olisi pahitteeksi.

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Kasvisruuasta ja poliittisesta keskustelusta

Viime päivinä on keskustelu Helsingin koulujen kasvisruokapäivästä herättänyt suurta huomiota. Kun kaupunginvaltuusto pääsi ottamaan asiaan kantaa, muodostui käyty debatti niin värikkääksi, että keskustelun tallenteesta tuli jonkinmoinen nettihittikin. Tästä ovat sitten eri tahot tehneet omia johtopäätöksiään: näin muun muassa Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kolumnisti Anu Silfverberg, joka piti tapahtunutta huonona vitsinä ja selkeästi - jos uskaltaudun tulkitsemaan ao. kolumnia - ahdistui poliittisen järjestelmän tilasta.

Tulevaisuudessa voi hyvin olla, että kasvisten osuus itse kunkin ruokavaliosta tulee lisääntymään, ei ehkä niinkään ruuan aiheuttaman hiilijalanjäljen takia vaan yksinkertaisesti siksi, että maapallon ruuantuotantokyky ei välttämättä veny enää kovin paljon suurempaan tehokkuuteen - ja, tunnetusti, kasviksia syömällä ravintoaineet tulevat tehokkaammin käytetyiksi kuin kierrättämällä ne lehmän tai sian kautta. Siltikin on vaikea välttyä vaikutelmalta, että Helsingin vihreät tarvitsivat jotakin näkyvää ja ydinkannattajakuntaansa vetoavaa temppua peittelemään Pajusen leikkauslistan heille tuomia imagotappioita, ja tähän tarkoitukseen keksittiin sitten tämä kasvisruokapäiväaloite.

Joka tapauksessa kasvisruokakeskustelu oli yksi oire lisää nykypolitiikan ilmiöstä, jossa tietyt voimakkaita mielipiteitä nostattavat kysymykset nousevat esille paljon näkyvämmin kuin politiikan perinteinen peruskaura, talous, työllisyys, koulutus jne. Tällaisina pidän kasvisruuan ohella vaikkapa maahanmuuttoa, ydinvoimaa, seksuaalivähemmistöjä ja yhdysvaltalaisittain aborttia. Yhteistä näille on, että kysymys on itse asiassa identiteeteistä: vaikkapa kielteinen kanta ydinvoimaan symboloi monille kannattajilleen paljon enemmän kuin pelkkää energiaratkaisua - suorastaan tietynlaista maailmankatsomusta.

On tietenkin hyvä, että politiikan kuivahkolle asialistalle nousee myös tällaisia laajasti kiinnostavia ja arvokeskusteluun kannustavia kysymyksiä. Hyvin voimakkaita mielipiteitä herättävissä asetelmissa on kuitenkin se suuri ongelma, että kun keskustelu pelkistyy kyllä/ei -inttämiseksi, ei rakentava ja käytännöllinen lähestymistapa enää ole mahdollinen. Ydinvoimaesimerkkiä jatkaakseni, riippumatta nyt tehtävien energiaratkaisujen peruslinjoista, meidän olisi joka tapauksessa pohdittava tulevaisuuden energianlähteitä, olemassaolevien voimaloiden jätteen loppusijoitusta, ympäristöystävällisempiä uraaninlouhintamenetelmiä ja muita vastaavia. Voimakkaasti polarisoituneessa ilmapiirissä kuitenkin keskustelunavaus tällaisista yksityiskohdista tulkitaan usein kummankin laidan toimesta "väärää" mielipidettä edustaviksi, ja keskustelunavaaja saa loat niskaansa molemmilta suunnilta.

Siksi olisi tärkeää, että mieltäkiihottavien kasvisruokakeskustelujen ohella jaksaisimme keskittyä myös siihen vanhaan kunnon politiikkaan, vaikkapa nyt Helsingin kaupungin palveluverkkoon. Näin ovat päättäjät toki enimmältään tehneetkin: tältä osin Silfverbergin kolumnissaan ilmaisema pelko siitä, että politiikka olisi kokonaisuudessaan kasvisruokakeskustelun kaltaista, on varmasti aiheeton. Poliitikotkin kuitenkin ovat vain ihmisiä, joten on vain luonnollista, että myös he toisinaan innostuvat samoista aiheista jotka kansaa yleensäkin innostavat - kasvisruoka mukaanlukien.

torstai 18. helmikuuta 2010

Ehdolle puoluekokoukseen

Puolueosastoni Tapanilan Työväenyhdistys on kunnioittanut minua asettamalla minut ehdolle edustajaksi SDP:n toukokuiseen puoluekokoukseen Joensuussa. Edellisessä, Hämeenlinnan kokouksessa vajaat kaksi vuotta sitten, puoluekokouksen roolia vahvistettiin lyhentämällä kokousten välinen aika kahteen vuoteen ja kasvattamalla edustajamäärää: siten kyseessä on entistäkin painavampi foorumi vaikuttaa puolueen suuntaan.

Aloittaen alusta: olen siis Antti Hytti, ikää kolmekymmentä, kotoisin Lahdesta mutta asunut Helsingissä jo toistakymmentä vuotta. Työkseni teen ennaltaehkäisevää päihdetyötä Elämäntapaliiton palveluksessa. Työhakemuksen tapaan voisin todeta, että suhteellisen nuoresta iästäni huolimatta olen varsin kokenut järjestötoimija sosialidemokraattisessa liikkeessä: muun muassa 2003-2005 toimin Demarinuorten pääsihteerinä, nykyään olen Tapanilan Työväenyhdistyksen puheenjohtaja ja Helsingin demarien piirihallituksen jäsen. Helsingin kunnallispolitiikassa olen toiminut vuodesta 2003 alkaen, ensin tarkastuslautakunnan varajäsenenä, nyttemmin jäsenenä teknisen palvelun lautakunnassa.

Mitä puoluekokouksessa sitten haluaisin saada aikaan? Taannoin koetin pelkistää tavoitteeni, tai ehkä paremminkin lähestymistapani politiikkaan, seuraavasti: tieto – edistys – liikkeen yhtenäisyys.

1) Tieto

Päätöksenteon tulee perustua tietoon ja järjen käyttöön. Tämä ei tarkoita kyynistä aatteettomuutta, päinvastoin: uskon, että parhaat aatteet kuten juuri sosialidemokratia ovat myös niitä kaikkein järkevimpiä. Haasteet, joita politiikka kohtaa – paraatiesimerkkinä nykyään ilmastonmuutos, oman työni kannalta merkittävänä taas päihdepolitiikka – ovat kuitenkin niin monitahoisia, että ilman tukevaan tietoon perustuvaa otetta ei aate kykene realisoitumaan käytännöksi.

Politiikan ja median nykyinen kuumeisen kiireinen todellisuus ei aina suosi järjen käyttöä, vaan liian usein kovimmin huutava saa suurimman huomion. Siksi on erityisen tärkeää, että puolueessamme hoidetaan poliittinen valmistelu ja ohjelmatyö edelleen perusteellisesti ja laadukkaasti: paitsi että mediajulkisuuteen huutamista helpottaa se, että tietää mitä huutaa, vaativat myös yhteiskunnan haasteet enemmän kuin koskaan kokonaisvaltaista lähestymistapaa, ei vain hyvältä kuulostavia yksittäisratkaisuja.

2) Edistys

Puolueen järjestöllistä uudistustyötä on jatkettava. Edellisessä puoluekokouksessa päästiin hyvään alkuun, mutta vielä on työtä tehtävänä, erityisesti, mitä tulee yksittäisen puolueen jäsenen vaikutusmahdollisuuksiin. Poliittiseen liikkeeseen liitytään vaikuttamaan, ja siihen on oltava aito kanava. Tämä koskee niin puolueen työryhmätoimintaan osallistumista kuin puolueosastoissa tehtävää paikallispolitiikkaa. Liian monimutkainen järjestörakenne muuttuu helposti itsetarkoitukselliseksi ja hukuttaa jäsenen äänen yhdistysten ja rakenteiden sokkeloon.

SDP:n on oltava edistyksellinen paitsi sisäisesti, myös linjauksissaan. Ilman edistystä ei ole toivoa paremmasta tulevaisuudesta, ja ilman toivoa ei ole voimaa saada aikaan muutoksia yhteiskunnassa.

3) Liikkeen yhtenäisyys

Ne uudistumisen askeleet, joita Hämeenlinnan puoluekokouksessa otettiin, olivat välttämättömiä. Valitettavasti ne kuitenkin herättivät liian monissa puolueen kokeneissa jäsenissä tunteen, että heitä ei enää tarvita ja että on aika vetäytyä toiminnasta. Tämä on heikentänyt puoluetta. SDP tarvitsee kaikkia jäseniään, jokaisen ainutlaatuista kokemusta, jokaisen osaamista ja taitoja. Haluan työskennellä sellaisen SDP:n puolesta, jossa toimimisen kaikki voivat kokea mielekkääksi ja palkitsevaksi.

Kuten kaikissa terveissä poliittisissa liikkeissä, myös SDP:ssä on joistakin poliittisista kysymyksistä eri toimijoilla erilaisia mielipiteitä. Tämä ei ole uhka eikä ongelma. Ongelma syntyy, jos lakkaamme kunnioittamasta muiden toimijoiden mielipiteitä – joko niin, että alamme luokitella puoluetovereitamme ”harhaoppisiin” ja ”oikeaoppisiin”, tai että vihassamme erimielisiä kohtaan unohdamme puolueen edun. Mielipidettä ja sen esittäjää voi kunnioittaa sosialidemokraattina, vaikkei olisikaan samaa mieltä.

Hyvää, molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuvaa suhdetta SDP:n ja ammattiyhdistysliikkeen välillä on edelleen pidettävä yllä. Tässä asiassa ulkopuoliset ovat kaikkein kärkkäimpiä neuvomaan meitä siinä, mitä on tehtävä ja mitä jätettävä tekemättä. Itse onneksi tiedämme paremmin.