Palkollisen puheenvuoro

Arja Alhon haastatteluun perustuvassa Jarmo Huhtasen artikkelissa HS:ssa 13.3. Alho esittää voimakasta kritiikkiä Helsingin demarien toimintaa kohtaan.

Kokonaisuutena haastattelu antoi valitettavasti vaikutelman, että Alho haluaa nähdä ongelmia sielläkin, missä niitä ei tosiasiassa ole. Tällaisena väitteenä pidin muun muassa näkemystä SDP:n viimekertaisista helsinkiläisistä kunnallisvaaliehdokkaista ”palkollisina” ja ”ostettuina” nuorina. Alho on toki oikealla asialla vaatiessaan, että nuorten ehdokkaitten poliittisen aatteen tulisi lähteä sydämestä, mutta nyt hän samalla vihjaa, että viime aikoina näin ei ole ollut laita.

Lyhyt katsaus vuoden 2008 nuoriin demariehdokkaisiin Helsingissä kertoo seuraavaa. SDP:n listoilla 30-vuotiaita tai sitä nuorempia oli kaiken kaikkiaan 36. Näistä Alhon mainitsemia ”jotain eduskunta-avustajia” oli tasan yksi. Näiden lisäksi puolueen tai sitä lähellä olevien järjestöjen kuten Demarinuorten palkkalistoilla olevia oli tietääkseni kolme. Jäljellä olevan joukon kokoonpano oli seuraava: kahdeksan opiskelijaa, kolme viestintäalan työntekijää, kaksi opettajaa, kaksi sairaanhoitajaa, jaostosihteeri, asiakkuuspäällikkö, tulkki, kehitysvammaisten ohjaaja, puuseppä, lähihoitaja, croupier, Kelan suunnittelija, säveltäjä ja vartija sekä seitsemän juuri Alhon peräänkuuluttamien eri kansalaisjärjestöjen työntekijää. Toisin sanoen Alho arvostelee tuntematta tosiasioita.

Loukkaavimpana Alhon arvostelussa pidän kuitenkin sitä, että hän katsoo voivansa arvioida sitä, kuka on parempi sosialidemokraatti kuin joku toinen. Erityisen ikävältä tämä tuntuu niiden kaikkein nuorimpien ehdokkaitten näkökulmasta, jotka lähtivät elämänsä ensimmäisiin julkisiin vaaleihin suurella innolla ja varmasti – uskallan monet heistä henkilökohtaisesti tuntien sanoa – täydestä sydämestä. Heidän aatteensa Alho on nyt kevyellä kädenheilautuksella kuitannut päälle liimatuksi. Mielestäni anteeksipyyntö ei olisi pahitteeksi.

Kasvisruuasta ja poliittisesta keskustelusta

Viime päivinä on keskustelu Helsingin koulujen kasvisruokapäivästä herättänyt suurta huomiota. Kun kaupunginvaltuusto pääsi ottamaan asiaan kantaa, muodostui käyty debatti niin värikkääksi, että keskustelun tallenteesta tuli jonkinmoinen nettihittikin. Tästä ovat sitten eri tahot tehneet omia johtopäätöksiään: näin muun muassa Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kolumnisti Anu Silfverberg, joka piti tapahtunutta huonona vitsinä ja selkeästi - jos uskaltaudun tulkitsemaan ao. kolumnia - ahdistui poliittisen järjestelmän tilasta.

Tulevaisuudessa voi hyvin olla, että kasvisten osuus itse kunkin ruokavaliosta tulee lisääntymään, ei ehkä niinkään ruuan aiheuttaman hiilijalanjäljen takia vaan yksinkertaisesti siksi, että maapallon ruuantuotantokyky ei välttämättä veny enää kovin paljon suurempaan tehokkuuteen - ja, tunnetusti, kasviksia syömällä ravintoaineet tulevat tehokkaammin käytetyiksi kuin kierrättämällä ne lehmän tai sian kautta. Siltikin on vaikea välttyä vaikutelmalta, että Helsingin vihreät tarvitsivat jotakin näkyvää ja ydinkannattajakuntaansa vetoavaa temppua peittelemään Pajusen leikkauslistan heille tuomia imagotappioita, ja tähän tarkoitukseen keksittiin sitten tämä kasvisruokapäiväaloite.

Joka tapauksessa kasvisruokakeskustelu oli yksi oire lisää nykypolitiikan ilmiöstä, jossa tietyt voimakkaita mielipiteitä nostattavat kysymykset nousevat esille paljon näkyvämmin kuin politiikan perinteinen peruskaura, talous, työllisyys, koulutus jne. Tällaisina pidän kasvisruuan ohella vaikkapa maahanmuuttoa, ydinvoimaa, seksuaalivähemmistöjä ja yhdysvaltalaisittain aborttia. Yhteistä näille on, että kysymys on itse asiassa identiteeteistä: vaikkapa kielteinen kanta ydinvoimaan symboloi monille kannattajilleen paljon enemmän kuin pelkkää energiaratkaisua - suorastaan tietynlaista maailmankatsomusta.

On tietenkin hyvä, että politiikan kuivahkolle asialistalle nousee myös tällaisia laajasti kiinnostavia ja arvokeskusteluun kannustavia kysymyksiä. Hyvin voimakkaita mielipiteitä herättävissä asetelmissa on kuitenkin se suuri ongelma, että kun keskustelu pelkistyy kyllä/ei -inttämiseksi, ei rakentava ja käytännöllinen lähestymistapa enää ole mahdollinen. Ydinvoimaesimerkkiä jatkaakseni, riippumatta nyt tehtävien energiaratkaisujen peruslinjoista, meidän olisi joka tapauksessa pohdittava tulevaisuuden energianlähteitä, olemassaolevien voimaloiden jätteen loppusijoitusta, ympäristöystävällisempiä uraaninlouhintamenetelmiä ja muita vastaavia. Voimakkaasti polarisoituneessa ilmapiirissä kuitenkin keskustelunavaus tällaisista yksityiskohdista tulkitaan usein kummankin laidan toimesta "väärää" mielipidettä edustaviksi, ja keskustelunavaaja saa loat niskaansa molemmilta suunnilta.

Siksi olisi tärkeää, että mieltäkiihottavien kasvisruokakeskustelujen ohella jaksaisimme keskittyä myös siihen vanhaan kunnon politiikkaan, vaikkapa nyt Helsingin kaupungin palveluverkkoon. Näin ovat päättäjät toki enimmältään tehneetkin: tältä osin Silfverbergin kolumnissaan ilmaisema pelko siitä, että politiikka olisi kokonaisuudessaan kasvisruokakeskustelun kaltaista, on varmasti aiheeton. Poliitikotkin kuitenkin ovat vain ihmisiä, joten on vain luonnollista, että myös he toisinaan innostuvat samoista aiheista jotka kansaa yleensäkin innostavat - kasvisruoka mukaanlukien.

Ehdolle puoluekokoukseen

Puolueosastoni Tapanilan Työväenyhdistys on kunnioittanut minua asettamalla minut ehdolle edustajaksi SDP:n toukokuiseen puoluekokoukseen Joensuussa. Edellisessä, Hämeenlinnan kokouksessa vajaat kaksi vuotta sitten, puoluekokouksen roolia vahvistettiin lyhentämällä kokousten välinen aika kahteen vuoteen ja kasvattamalla edustajamäärää: siten kyseessä on entistäkin painavampi foorumi vaikuttaa puolueen suuntaan.

Aloittaen alusta: olen siis Antti Hytti, ikää kolmekymmentä, kotoisin Lahdesta mutta asunut Helsingissä jo toistakymmentä vuotta. Työkseni teen ennaltaehkäisevää päihdetyötä Elämäntapaliiton palveluksessa. Työhakemuksen tapaan voisin todeta, että suhteellisen nuoresta iästäni huolimatta olen varsin kokenut järjestötoimija sosialidemokraattisessa liikkeessä: muun muassa 2003-2005 toimin Demarinuorten pääsihteerinä, nykyään olen Tapanilan Työväenyhdistyksen puheenjohtaja ja Helsingin demarien piirihallituksen jäsen. Helsingin kunnallispolitiikassa olen toiminut vuodesta 2003 alkaen, ensin tarkastuslautakunnan varajäsenenä, nyttemmin jäsenenä teknisen palvelun lautakunnassa.

Mitä puoluekokouksessa sitten haluaisin saada aikaan? Taannoin koetin pelkistää tavoitteeni, tai ehkä paremminkin lähestymistapani politiikkaan, seuraavasti: tieto – edistys – liikkeen yhtenäisyys.

1) Tieto

Päätöksenteon tulee perustua tietoon ja järjen käyttöön. Tämä ei tarkoita kyynistä aatteettomuutta, päinvastoin: uskon, että parhaat aatteet kuten juuri sosialidemokratia ovat myös niitä kaikkein järkevimpiä. Haasteet, joita politiikka kohtaa – paraatiesimerkkinä nykyään ilmastonmuutos, oman työni kannalta merkittävänä taas päihdepolitiikka – ovat kuitenkin niin monitahoisia, että ilman tukevaan tietoon perustuvaa otetta ei aate kykene realisoitumaan käytännöksi.

Politiikan ja median nykyinen kuumeisen kiireinen todellisuus ei aina suosi järjen käyttöä, vaan liian usein kovimmin huutava saa suurimman huomion. Siksi on erityisen tärkeää, että puolueessamme hoidetaan poliittinen valmistelu ja ohjelmatyö edelleen perusteellisesti ja laadukkaasti: paitsi että mediajulkisuuteen huutamista helpottaa se, että tietää mitä huutaa, vaativat myös yhteiskunnan haasteet enemmän kuin koskaan kokonaisvaltaista lähestymistapaa, ei vain hyvältä kuulostavia yksittäisratkaisuja.

2) Edistys

Puolueen järjestöllistä uudistustyötä on jatkettava. Edellisessä puoluekokouksessa päästiin hyvään alkuun, mutta vielä on työtä tehtävänä, erityisesti, mitä tulee yksittäisen puolueen jäsenen vaikutusmahdollisuuksiin. Poliittiseen liikkeeseen liitytään vaikuttamaan, ja siihen on oltava aito kanava. Tämä koskee niin puolueen työryhmätoimintaan osallistumista kuin puolueosastoissa tehtävää paikallispolitiikkaa. Liian monimutkainen järjestörakenne muuttuu helposti itsetarkoitukselliseksi ja hukuttaa jäsenen äänen yhdistysten ja rakenteiden sokkeloon.

SDP:n on oltava edistyksellinen paitsi sisäisesti, myös linjauksissaan. Ilman edistystä ei ole toivoa paremmasta tulevaisuudesta, ja ilman toivoa ei ole voimaa saada aikaan muutoksia yhteiskunnassa.

3) Liikkeen yhtenäisyys

Ne uudistumisen askeleet, joita Hämeenlinnan puoluekokouksessa otettiin, olivat välttämättömiä. Valitettavasti ne kuitenkin herättivät liian monissa puolueen kokeneissa jäsenissä tunteen, että heitä ei enää tarvita ja että on aika vetäytyä toiminnasta. Tämä on heikentänyt puoluetta. SDP tarvitsee kaikkia jäseniään, jokaisen ainutlaatuista kokemusta, jokaisen osaamista ja taitoja. Haluan työskennellä sellaisen SDP:n puolesta, jossa toimimisen kaikki voivat kokea mielekkääksi ja palkitsevaksi.

Kuten kaikissa terveissä poliittisissa liikkeissä, myös SDP:ssä on joistakin poliittisista kysymyksistä eri toimijoilla erilaisia mielipiteitä. Tämä ei ole uhka eikä ongelma. Ongelma syntyy, jos lakkaamme kunnioittamasta muiden toimijoiden mielipiteitä – joko niin, että alamme luokitella puoluetovereitamme ”harhaoppisiin” ja ”oikeaoppisiin”, tai että vihassamme erimielisiä kohtaan unohdamme puolueen edun. Mielipidettä ja sen esittäjää voi kunnioittaa sosialidemokraattina, vaikkei olisikaan samaa mieltä.

Hyvää, molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuvaa suhdetta SDP:n ja ammattiyhdistysliikkeen välillä on edelleen pidettävä yllä. Tässä asiassa ulkopuoliset ovat kaikkein kärkkäimpiä neuvomaan meitä siinä, mitä on tehtävä ja mitä jätettävä tekemättä. Itse onneksi tiedämme paremmin.

Lautakunnan kokous 3.3.

Lautakunnan tiistainen kokous sujui melko yllätyksettömissä merkeissä. Tukkutorin vuoden 2008 voitiin todeta sujuneen varsin hyvin, vaikka vuokratulot olivatkin jonkin verran jääneet tavoitteesta eräiden rakennustöiden viivästymisen vuoksi. Hyvänä pidin myös sitä, että Tukkutori ja yksi sen asiakasyrityksistä olivat päässeet yhteisymmärrykseen järjestelystä, jossa yrityksen vuokrasopimusta alueella jatketaan ja samalla yritys sitoutuu toimitilojensa kunnostustöihin. Asia päätettiin palauttaa vielä valmisteluun eräiden sopimusteknisten seikkojen selvittämiseksi, mutta periaatetta voi varmasti pitää Tukkutorin kannalta hyvänä, ja asiaan toivottavasti päästään palaamaan pian, lopullisin päätöksin.

Rakentamispalvelu oli toiminut hiukan poikkeuksellisella tavalla valmistellessaan esitystä alkaneen vuoden toimintasuunnitelmasta ja tulosbudjetista. Kummankin osalta oli tehty lähinnä raaminluonteiset, tilapäiset paperit, joita molempia tullaan päivittämään myöhemmin tänä vuonna, kunhan uudenuutukaisen viraston strategiatyö on ensin saatu alta pois. Marssijärjestystä voi pitää hyvänä ja kannatettavana: strategia ensin, taktiikka sitten.

Hankintakeskuksen asioista vuoden 2008 tilinpäätöksessä olivat sekä menot että tulot jääneet talousarviosta kymmenyksen verran - syynä tähän oli se, että talousarviossa ei oltu huomioitu kaupungin sisäisten postipalveluiden siirtoa Itellan hoiviin: ei mitään dramaattista siis. Toiminnallisista tavoitteista oli toteutunut toinen, toista oli lykätty teknisistä syistä.

Hankintakeskuksen osalta asialistalla oli sitten myös tuo aiemmassa postissani mainitsemani jätesäkkivalitus. Esittelijän esitys lausunnoksi asiassa hyväksyttiin ilman suurempia intohimoja: itseäni olikin lähinnä etukäteen kiinnostanut se, miten tilanteeseen alunperin oli päädytty. Kokouksessa kävi asian tähänastista kulkua selviteltäessä, ilmi melko selvästi se, että nykyisillä hankintamäärillä ja nykyisellä hankintalainsäädännöllä virheitä vain kerta kaikkiaan joskus tapahtuu. Mitä tämä kertoo sitten hankintalainsäädännöstä, jää itse kunkin pohdittavaksi.

Lautakunnan esityslista 3.3.

Seuraava Helsingin teknisen palvelun lautakunnan kokous on tiistaina 3.3.. Esityslista koostuu lähinnä hallinnollisista asioista. Sekä Tukkutorin että Hankintakeskuksen osalta käsittelyssä ovat päättyneen vuoden tilinpäätösasiat, edellisen osalta myös toimintakertomus. Rakentamispalvelu puolestaan esittelee lautakunnalle tätä vuotta koskevan toimintasuunnitelmansa ja tulosbudjettinsa.

Varsinainen päivän piristys on ohjelmassa listalla viimeisenä: pääsemme antamaan lausunnon hankintamenettelyyn liittyvän valituksen johdosta. Valitus liittyy kaupungin jäte- ja pyykkisäkkien (sic) hankinnan kilpailutukseen, jossa on todettu tapahtuneen menettelytapavirheitä. Se, että näin puhtaan teknisen hankinnan johdosta päästään vielä riitelemään, kertoo valitettavasti siitä, että edellisessä lautakunnassa esillä olleiden valtuustoaloitteiden huoli riittävästä hankintaosaamisesta ei ehkä - monen vuoden harjoittelun jälkeenkään - ole aivan perusteeton. Toisaalta voi tietenkin kysyä, onko hankintojen juridiikasta itsestään kenties tehty niin vaikeaa, että asiantuntijoillekin täytyy virheitä pakostakin sattua.

Teknisen palvelun lautakunta 12.2.

Torstaina 12.2. oli ohjelmassa toinen teknisen lautakunnan kokous – toinen niin minulle, jonka kaupunginvaltuusto tammikuussa valitsi lautakunnan varsinaiseksi jäseneksi, kuin koko lautakunnallekin, joka aloitti olemassaolonsa vasta vuodenvaihteessa.

Teknisen palvelun lautakunta on vanhan liikepalvelulautakunnan perillinen. Liikepalvelun toimiala pieneni vuodenvaihteessa, kun uusien säännösten mukaan Helsingin liikelaitokset kuten Palmia saivat kaikki omat johtokuntansa. Lisää päätettävää puolestaan tuli sitten rakennuspuolelta, jossa rakennusvirasto jaettiin oikeaoppisesti tilaaja- ja tuottajaorganisaatioiksi. Tilaajana jatkaa entinen rakennusvirasto, mutta tuotanto ja siten myös valtaosa työntekijöistä siirtyi uuteen rakentamispalveluna tunnettavaan virastoon, joka nyt on muun muassa kaupungin katujen ja puistojen käytännön hoitaja. Toki monissa tapauksissa myös rakentamispalvelu ostaa töitä alihankintana, lähinnä yksityisiltä.

Rakentamispalvelun ohella lautakuntamme alaisuudessa toimii kaksi pienempää yksikköä. Hankintakeskus on kaikkia kaupungin yksiköitä palvelemaan perustettu yksikkö, jonka tehtävänä on hoitaa keskitetysti hankinta- ja kilpailutustoimintoja ja tarjota tukea hankinnoissa. Tukkutori puolestaan on helsinkiläinen erikoisuus: kaupunki ylläpitää vanhan teollisuuskorttelin alueella Hermannissa tiloja elintarvikealan yritystoimintaa varten: kotinsa ovat sieltä löytäneet niin kukka- kuin kalakauppiaatkin, ja samalla pidetään huoli siitä, että haastava, historiallisesti arvokas rakennuskanta pysyy hyötykäytössä.

Itse siirryin teknisten palveluiden alalle tarkastuslautakunnasta, jonka varajäsenenä olen toiminut puolitoista kautta – minut valittiin aikanaan kyseiselle paikalle vuonna 2003, sittemmin edesmenneen Kalle Räisäsen jättäydyttyä pois tehtävästä. Kerberoksen lailla kaikkea kaupungissa tapahtuvaa valvovassa tarkastuslautakunnassa seurattaviini kysymyksiin kuului lukuisia nyttemmin teknisen palvelun lautakunnalle kuuluvia asioita, joten otin mielelläni vastaan mahdollisuuden päästä aivan oikeasti vaikuttamaan näihin, ei vain kommentoimaan jälkikäteen.

Lautakunnan kahdessa ensimmäisessä kokouksessa päätettävänä on ollut lähinnä rutiiniluontoisia asioita. Vuoden alusta toimintansa käynnistänyt rakentamispalvelu järjestää toimintojaan kuntoon uuden tarmokkaan toimitusjohtajan luotsaamana, ja jatkossa päässemmekin tutustumaan muun muassa uuden yksikön strategisiin linjauksiin ja ottamaan kantaa uusien tilojen sijoittumiseen. Toistaiseksi päätimme tällä kertaa vain julistaa haettavaksi rakentamispalvelun talouspäällikön viran.

Hankintakeskuksen puolella taas oli esillä lausuntojen antaminen kolmeen kaupunginvaltuuston hyväksymään toivomusponteen, jotka koskivat kaupungin toteuttamaa tavara- ja palveluhankintojen kilpailuttamista, sen osaamista ja siinä ajoittain esiintyviä ongelmia. Useissa puheenvuoroissahan on viime aikoina mainittu kuntien kilpailutuksissa esiintyneet puutteet, jotka ovat saattaneet joskus johtaa kuntalaisten kannalta aavistamattomiin lopputuloksiin. Ponsissa puututtiinkin tärkeisiin asioihin, mutta saatoimme todeta, että ainakin hankintakeskus näyttää hoitaneen leiviskänsä sikäli hyvin, että sen virastoille antamiin ohjeistuksiin oli toivotunkaltaiset muutokset paljolti jo tehty.

Tämä ei toki tarkoita, etteikö hankinta-asioissa edelleen olisi parantamisen varaa. Erityisesti esiintyneitä ongelmia on varmasti syytä seurata, kuten yhdessä ponsista toivottiinkin: tällöin päättäjillä on mahdollisuus tehdä ratkaisuja eri palveluntuotantotapojen välillä objektiiviseen tietoon perustuen ja myös oppia tehdyistä virheistä. Vaikka juuri näissä kysymyksissä ehkä eniten onkin viime vuosina nähty hurmahenkisiä, pelkkään ideologiaan pohjautuvia ratkaisuja erityisesti kokoomuksen taholta, olisi voitava mahdollisimman kiihkottomasti katsoa, millä tavalla milläkin alalla helsinkiläisten etu parhaiten toteutuu.

Perunasäkkejä ja ketsuppipulloja

Ennen vuodenvaihdetta (27.12.) toimittaja Mikko-Pekka Heikkinen kirjoitti kolumnissaan "Perunasäkit pois verkkokeskustelusta" Helsingin Sanomissa Internetin keskustelupalstoilla käytävän keskustelun luonteesta ja nimettömänä esiintymisen vaikutuksista. Vaikka kolumnissa ei varsinaisesti päädytty vaatimaan, kuten taannoin Julkisen sanan neuvoston edusmies teki, anonyymin verkkokeskustelun rajoittamista, Heikkinen oli kuitenkin selkeästi kriittinen nimetöntä kirjoittelua kohtaan.

Suorastaan herkullinen oli ainakin itselleni ja varmasti monille muillekin keskustelupalstoja seuranneelle Heikkisen kuvaus reaalimaailmaan siirretystä nettikeskustelusta: muutama ihminen kokoontuu perunasäkit päässä torille solvaamaan toisiaan ja käymään eipäs-juupas-tasoista debattia. Ei voi kuin olla toimittajan kanssa samaa mieltä siitä, että moinen joukko päätyisi varsin nopeasti valkotakkisten huostaan.

Kolumni sai luonnollisestikin aikaan vilkkaan verkkokeskustelun, jopa sangen tasokkaan sellaisen, lukuunottamatta niitä muutamia pakollisia kommentteja, joiden mukaan Heikkisen kolumni oli tietenkin kavala eliitin salajuoni maahanmuuttokriittisten mielipiteiden tukahduttamiseksi. Anonymiteetin puolesta esitettiin siinä varsin painavia argumentteja: ehkä tärkeimpänä se, että osa ihmisistä haluaa vilpittömistä syistä osallistua keskusteluun, mutta ei halua, että heidän kirjoituksensa olisivat mahdollisesti pitkänkin ajan kuluttua työhönottajien, työkaverien yms. luettavissa. Tämähän ei ole ongelma torikeskustelussa, jossa esitettyjä mielipiteitä ei juuri ole tapana tallentaa.

Heikkinen oli mielestäni kuitenkin oikeassa laajemmassa mielessä kuin pelkkää nimettömyyttä koskien: nettikeskustelupalstoja, jopa niitä tasokkaimpiakin (kuten esimerkiksi Suomessa juuri hs.fi) täyttää uskomaton määrä täyttä roskaa, ja ihmisten käyttäytyminen toisiaan kohtaan on palstoilla todella ala-arvoista. Henkilö, joka esimerkiksi säännöllisesti vastaisi kadulla tietä kysyvälle "kato googlesta v*n noob" olisi todennäköisesti vakavassa vaarassa saada ennen pitkää turpiinsa. Ehkä vielä nimettömyyttä enemmän, näin uskon, nettikeskusteluissa vaikuttaakin reaalisen kohtaamisen puute: valokaapelin yli on paljon helpompaa sanoa mitä sattuu kuin jos keskustelukumppani seisoo nenän edessä.

Myös toinen ilmiö vaikuttanee asiaan. Pia Viitanen (siteeraan nyt muistinvaraisesti) lienee jossakin vaiheessa verrannut suomalaisia palautteenantajina ketsuppipulloon: ensin saa ravistaa ja puristaa eikä mitään tule ulos, kunnes lopulta lautaselle ja pöytäliinalle lörähtää puoli pullollista. Tämän olen usein havainnut todeksi paitsi politiikassa, myös aivan tavallisessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä: kriittisen palautteen antamista väistellään, kunnes kiukku kasvaa ylitsevuotavaksi, ja sitten annetaan tulla tuutin täydeltä - ja, mikä tärkeintä, tässä vaiheessa ei useinkaan enää ole juuri väliä sillä, miten palautteeseen reagoidaan, vaan se, että ylipäänsä "sainpas sanotuksi". Poliittiselle toimijalle, joka aidosti toivoo kansalaisten palautetta, tällaiset tilanteet ovat ikäviä, samoin kelle tahansa asiakaspalvelijalle, joka varmasti mieluummin ottaisi vastaan asiallisia kehittämisehdotuksia jo ennen tuota "Minun maljani on ylitsevuotavainen" -vaihetta.

Nettikeskusteluihin tämä tietenkin liittyy siten, että puheenvuoroja lukiessa tulee useinkin tunne, että kirjoittaja ei aidosti tavoittelekaan myötämielisyyttä esittelemälleen kannalle: hän vain haluaa "päästä sanomaan", purkautumaan. Sama ilmiö näkyy tietenkin vielä enemmän sanomalehtien tekstiviestipalstoilla ja vastaavissa medioissa. On tietenkin hienoa, että ihmiset pääsevät näin keventämään mieltään, mutta mitään todellista vaikuttavuutta tällaisella henkisellä itsetyydytyksellä valitettavasti harvoin on.

Ihmisillä on luonnollisesti lain rajoissa oikeus kirjoittaa mitä haluavat, enkä ihan ensi hätään lähtisi anonymiteettiäkään rajoittamaan. On kuitenkin sääli, jos niin loistavan demokraattinen media kuin Internet taantuu roskatunkioksi sen sijaan, että se palvelisi yhteiskunnan kehittämistä. Kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan tarvitaan lisää, myös virtuaalitodellisuudessa.