Palkollisen puheenvuoro

Arja Alhon haastatteluun perustuvassa Jarmo Huhtasen artikkelissa HS:ssa 13.3. Alho esittää voimakasta kritiikkiä Helsingin demarien toimintaa kohtaan.

Kokonaisuutena haastattelu antoi valitettavasti vaikutelman, että Alho haluaa nähdä ongelmia sielläkin, missä niitä ei tosiasiassa ole. Tällaisena väitteenä pidin muun muassa näkemystä SDP:n viimekertaisista helsinkiläisistä kunnallisvaaliehdokkaista ”palkollisina” ja ”ostettuina” nuorina. Alho on toki oikealla asialla vaatiessaan, että nuorten ehdokkaitten poliittisen aatteen tulisi lähteä sydämestä, mutta nyt hän samalla vihjaa, että viime aikoina näin ei ole ollut laita.

Lyhyt katsaus vuoden 2008 nuoriin demariehdokkaisiin Helsingissä kertoo seuraavaa. SDP:n listoilla 30-vuotiaita tai sitä nuorempia oli kaiken kaikkiaan 36. Näistä Alhon mainitsemia ”jotain eduskunta-avustajia” oli tasan yksi. Näiden lisäksi puolueen tai sitä lähellä olevien järjestöjen kuten Demarinuorten palkkalistoilla olevia oli tietääkseni kolme. Jäljellä olevan joukon kokoonpano oli seuraava: kahdeksan opiskelijaa, kolme viestintäalan työntekijää, kaksi opettajaa, kaksi sairaanhoitajaa, jaostosihteeri, asiakkuuspäällikkö, tulkki, kehitysvammaisten ohjaaja, puuseppä, lähihoitaja, croupier, Kelan suunnittelija, säveltäjä ja vartija sekä seitsemän juuri Alhon peräänkuuluttamien eri kansalaisjärjestöjen työntekijää. Toisin sanoen Alho arvostelee tuntematta tosiasioita.

Loukkaavimpana Alhon arvostelussa pidän kuitenkin sitä, että hän katsoo voivansa arvioida sitä, kuka on parempi sosialidemokraatti kuin joku toinen. Erityisen ikävältä tämä tuntuu niiden kaikkein nuorimpien ehdokkaitten näkökulmasta, jotka lähtivät elämänsä ensimmäisiin julkisiin vaaleihin suurella innolla ja varmasti – uskallan monet heistä henkilökohtaisesti tuntien sanoa – täydestä sydämestä. Heidän aatteensa Alho on nyt kevyellä kädenheilautuksella kuitannut päälle liimatuksi. Mielestäni anteeksipyyntö ei olisi pahitteeksi.

Kasvisruuasta ja poliittisesta keskustelusta

Viime päivinä on keskustelu Helsingin koulujen kasvisruokapäivästä herättänyt suurta huomiota. Kun kaupunginvaltuusto pääsi ottamaan asiaan kantaa, muodostui käyty debatti niin värikkääksi, että keskustelun tallenteesta tuli jonkinmoinen nettihittikin. Tästä ovat sitten eri tahot tehneet omia johtopäätöksiään: näin muun muassa Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kolumnisti Anu Silfverberg, joka piti tapahtunutta huonona vitsinä ja selkeästi - jos uskaltaudun tulkitsemaan ao. kolumnia - ahdistui poliittisen järjestelmän tilasta.

Tulevaisuudessa voi hyvin olla, että kasvisten osuus itse kunkin ruokavaliosta tulee lisääntymään, ei ehkä niinkään ruuan aiheuttaman hiilijalanjäljen takia vaan yksinkertaisesti siksi, että maapallon ruuantuotantokyky ei välttämättä veny enää kovin paljon suurempaan tehokkuuteen - ja, tunnetusti, kasviksia syömällä ravintoaineet tulevat tehokkaammin käytetyiksi kuin kierrättämällä ne lehmän tai sian kautta. Siltikin on vaikea välttyä vaikutelmalta, että Helsingin vihreät tarvitsivat jotakin näkyvää ja ydinkannattajakuntaansa vetoavaa temppua peittelemään Pajusen leikkauslistan heille tuomia imagotappioita, ja tähän tarkoitukseen keksittiin sitten tämä kasvisruokapäiväaloite.

Joka tapauksessa kasvisruokakeskustelu oli yksi oire lisää nykypolitiikan ilmiöstä, jossa tietyt voimakkaita mielipiteitä nostattavat kysymykset nousevat esille paljon näkyvämmin kuin politiikan perinteinen peruskaura, talous, työllisyys, koulutus jne. Tällaisina pidän kasvisruuan ohella vaikkapa maahanmuuttoa, ydinvoimaa, seksuaalivähemmistöjä ja yhdysvaltalaisittain aborttia. Yhteistä näille on, että kysymys on itse asiassa identiteeteistä: vaikkapa kielteinen kanta ydinvoimaan symboloi monille kannattajilleen paljon enemmän kuin pelkkää energiaratkaisua - suorastaan tietynlaista maailmankatsomusta.

On tietenkin hyvä, että politiikan kuivahkolle asialistalle nousee myös tällaisia laajasti kiinnostavia ja arvokeskusteluun kannustavia kysymyksiä. Hyvin voimakkaita mielipiteitä herättävissä asetelmissa on kuitenkin se suuri ongelma, että kun keskustelu pelkistyy kyllä/ei -inttämiseksi, ei rakentava ja käytännöllinen lähestymistapa enää ole mahdollinen. Ydinvoimaesimerkkiä jatkaakseni, riippumatta nyt tehtävien energiaratkaisujen peruslinjoista, meidän olisi joka tapauksessa pohdittava tulevaisuuden energianlähteitä, olemassaolevien voimaloiden jätteen loppusijoitusta, ympäristöystävällisempiä uraaninlouhintamenetelmiä ja muita vastaavia. Voimakkaasti polarisoituneessa ilmapiirissä kuitenkin keskustelunavaus tällaisista yksityiskohdista tulkitaan usein kummankin laidan toimesta "väärää" mielipidettä edustaviksi, ja keskustelunavaaja saa loat niskaansa molemmilta suunnilta.

Siksi olisi tärkeää, että mieltäkiihottavien kasvisruokakeskustelujen ohella jaksaisimme keskittyä myös siihen vanhaan kunnon politiikkaan, vaikkapa nyt Helsingin kaupungin palveluverkkoon. Näin ovat päättäjät toki enimmältään tehneetkin: tältä osin Silfverbergin kolumnissaan ilmaisema pelko siitä, että politiikka olisi kokonaisuudessaan kasvisruokakeskustelun kaltaista, on varmasti aiheeton. Poliitikotkin kuitenkin ovat vain ihmisiä, joten on vain luonnollista, että myös he toisinaan innostuvat samoista aiheista jotka kansaa yleensäkin innostavat - kasvisruoka mukaanlukien.

Blogi aukeaa

Pitkällisen epäröinnin jälkeen olen päättänyt minäkin sukeltaa blogikehään ja aloittaa omien tuotosteni kirjaamisen ihan näin Koko Globaalin Yhteisön nähtäville. Toivottavasti kykenen tarjoamaan nettimaailmalle jotakin hyödyllistä ja kenties jopa kiinnostavaa.

Tämän blogin ensisijainen tarkoitus on yhteiskunnallinen. Olin ehdokkaana syksyn kunnallisvaaleissa, ja vaikka valtuutetun paikkaan ei äänimääräni riittänytkään, katsoi Helsingin SDP kuitenkin hyväksi nimetä minut alkavalle valtuustokaudelle ehdolle uuteen teknisen palvelun lautakuntaan. Tämä, kieltämättä hyvin miellyttävä kunnianosoitus yhdessä eräiden muiden, sosialidemokraattishenkisten luottamustointen kanssa tarkoittaa todennäköisimmin sitä, että tulen ainakin hetken toimimaan yhtenä rattaana Helsingin poliittisen järjestelmän koneessa.
Siksi tämä blogi: pyrin täällä kertomaan julkisesti mitä mieltä olen niistä asioista, jotka eteeni tulevat, ja ehkäpä myös yhteiskunnallisista kysymyksistä laajemminkin. Minulta saa kysyä ja minua saa kommentoida - vastaan kykyni mukaan. Joitakin henkilökohtaisempiakin mietteitä saattaa kirjoituksiini pujahtaa, mutta jos sorrun kuukausikaupalla vatvomaan harrastuksiani tai ruuanlaittamuksiani, minua saa muistuttaa asioiden tärkeysjärjestyksestä.

Niin - mikä ihmeen hyttikaveri minä teille olen? No todennäköisesti en sanan varsinaisessa merkityksessä mikään: olenpahan oudohkolla karjalaisella sukunimellä varustettu pikkupoliitikko, joka on tottunut jokaisella risteilyllä toistuviin, nimestään väännettyihin puujalkavitseihin ja joka päätti tällä kertaa toimia ennakoivasti...