Torstaina 12.2. oli ohjelmassa toinen teknisen lautakunnan kokous – toinen niin minulle, jonka kaupunginvaltuusto tammikuussa valitsi lautakunnan varsinaiseksi jäseneksi, kuin koko lautakunnallekin, joka aloitti olemassaolonsa vasta vuodenvaihteessa.
Teknisen palvelun lautakunta on vanhan liikepalvelulautakunnan perillinen. Liikepalvelun toimiala pieneni vuodenvaihteessa, kun uusien säännösten mukaan Helsingin liikelaitokset kuten Palmia saivat kaikki omat johtokuntansa. Lisää päätettävää puolestaan tuli sitten rakennuspuolelta, jossa rakennusvirasto jaettiin oikeaoppisesti tilaaja- ja tuottajaorganisaatioiksi. Tilaajana jatkaa entinen rakennusvirasto, mutta tuotanto ja siten myös valtaosa työntekijöistä siirtyi uuteen rakentamispalveluna tunnettavaan virastoon, joka nyt on muun muassa kaupungin katujen ja puistojen käytännön hoitaja. Toki monissa tapauksissa myös rakentamispalvelu ostaa töitä alihankintana, lähinnä yksityisiltä.
Rakentamispalvelun ohella lautakuntamme alaisuudessa toimii kaksi pienempää yksikköä. Hankintakeskus on kaikkia kaupungin yksiköitä palvelemaan perustettu yksikkö, jonka tehtävänä on hoitaa keskitetysti hankinta- ja kilpailutustoimintoja ja tarjota tukea hankinnoissa. Tukkutori puolestaan on helsinkiläinen erikoisuus: kaupunki ylläpitää vanhan teollisuuskorttelin alueella Hermannissa tiloja elintarvikealan yritystoimintaa varten: kotinsa ovat sieltä löytäneet niin kukka- kuin kalakauppiaatkin, ja samalla pidetään huoli siitä, että haastava, historiallisesti arvokas rakennuskanta pysyy hyötykäytössä.
Itse siirryin teknisten palveluiden alalle tarkastuslautakunnasta, jonka varajäsenenä olen toiminut puolitoista kautta – minut valittiin aikanaan kyseiselle paikalle vuonna 2003, sittemmin edesmenneen Kalle Räisäsen jättäydyttyä pois tehtävästä. Kerberoksen lailla kaikkea kaupungissa tapahtuvaa valvovassa tarkastuslautakunnassa seurattaviini kysymyksiin kuului lukuisia nyttemmin teknisen palvelun lautakunnalle kuuluvia asioita, joten otin mielelläni vastaan mahdollisuuden päästä aivan oikeasti vaikuttamaan näihin, ei vain kommentoimaan jälkikäteen.
Lautakunnan kahdessa ensimmäisessä kokouksessa päätettävänä on ollut lähinnä rutiiniluontoisia asioita. Vuoden alusta toimintansa käynnistänyt rakentamispalvelu järjestää toimintojaan kuntoon uuden tarmokkaan toimitusjohtajan luotsaamana, ja jatkossa päässemmekin tutustumaan muun muassa uuden yksikön strategisiin linjauksiin ja ottamaan kantaa uusien tilojen sijoittumiseen. Toistaiseksi päätimme tällä kertaa vain julistaa haettavaksi rakentamispalvelun talouspäällikön viran.
Hankintakeskuksen puolella taas oli esillä lausuntojen antaminen kolmeen kaupunginvaltuuston hyväksymään toivomusponteen, jotka koskivat kaupungin toteuttamaa tavara- ja palveluhankintojen kilpailuttamista, sen osaamista ja siinä ajoittain esiintyviä ongelmia. Useissa puheenvuoroissahan on viime aikoina mainittu kuntien kilpailutuksissa esiintyneet puutteet, jotka ovat saattaneet joskus johtaa kuntalaisten kannalta aavistamattomiin lopputuloksiin. Ponsissa puututtiinkin tärkeisiin asioihin, mutta saatoimme todeta, että ainakin hankintakeskus näyttää hoitaneen leiviskänsä sikäli hyvin, että sen virastoille antamiin ohjeistuksiin oli toivotunkaltaiset muutokset paljolti jo tehty.
Tämä ei toki tarkoita, etteikö hankinta-asioissa edelleen olisi parantamisen varaa. Erityisesti esiintyneitä ongelmia on varmasti syytä seurata, kuten yhdessä ponsista toivottiinkin: tällöin päättäjillä on mahdollisuus tehdä ratkaisuja eri palveluntuotantotapojen välillä objektiiviseen tietoon perustuen ja myös oppia tehdyistä virheistä. Vaikka juuri näissä kysymyksissä ehkä eniten onkin viime vuosina nähty hurmahenkisiä, pelkkään ideologiaan pohjautuvia ratkaisuja erityisesti kokoomuksen taholta, olisi voitava mahdollisimman kiihkottomasti katsoa, millä tavalla milläkin alalla helsinkiläisten etu parhaiten toteutuu.
keskiviikko 18. helmikuuta 2009
lauantai 3. tammikuuta 2009
Perunasäkkejä ja ketsuppipulloja
Ennen vuodenvaihdetta (27.12.) toimittaja Mikko-Pekka Heikkinen kirjoitti kolumnissaan "Perunasäkit pois verkkokeskustelusta" Helsingin Sanomissa Internetin keskustelupalstoilla käytävän keskustelun luonteesta ja nimettömänä esiintymisen vaikutuksista. Vaikka kolumnissa ei varsinaisesti päädytty vaatimaan, kuten taannoin Julkisen sanan neuvoston edusmies teki, anonyymin verkkokeskustelun rajoittamista, Heikkinen oli kuitenkin selkeästi kriittinen nimetöntä kirjoittelua kohtaan.
Suorastaan herkullinen oli ainakin itselleni ja varmasti monille muillekin keskustelupalstoja seuranneelle Heikkisen kuvaus reaalimaailmaan siirretystä nettikeskustelusta: muutama ihminen kokoontuu perunasäkit päässä torille solvaamaan toisiaan ja käymään eipäs-juupas-tasoista debattia. Ei voi kuin olla toimittajan kanssa samaa mieltä siitä, että moinen joukko päätyisi varsin nopeasti valkotakkisten huostaan.
Kolumni sai luonnollisestikin aikaan vilkkaan verkkokeskustelun, jopa sangen tasokkaan sellaisen, lukuunottamatta niitä muutamia pakollisia kommentteja, joiden mukaan Heikkisen kolumni oli tietenkin kavala eliitin salajuoni maahanmuuttokriittisten mielipiteiden tukahduttamiseksi. Anonymiteetin puolesta esitettiin siinä varsin painavia argumentteja: ehkä tärkeimpänä se, että osa ihmisistä haluaa vilpittömistä syistä osallistua keskusteluun, mutta ei halua, että heidän kirjoituksensa olisivat mahdollisesti pitkänkin ajan kuluttua työhönottajien, työkaverien yms. luettavissa. Tämähän ei ole ongelma torikeskustelussa, jossa esitettyjä mielipiteitä ei juuri ole tapana tallentaa.
Heikkinen oli mielestäni kuitenkin oikeassa laajemmassa mielessä kuin pelkkää nimettömyyttä koskien: nettikeskustelupalstoja, jopa niitä tasokkaimpiakin (kuten esimerkiksi Suomessa juuri hs.fi) täyttää uskomaton määrä täyttä roskaa, ja ihmisten käyttäytyminen toisiaan kohtaan on palstoilla todella ala-arvoista. Henkilö, joka esimerkiksi säännöllisesti vastaisi kadulla tietä kysyvälle "kato googlesta v*n noob" olisi todennäköisesti vakavassa vaarassa saada ennen pitkää turpiinsa. Ehkä vielä nimettömyyttä enemmän, näin uskon, nettikeskusteluissa vaikuttaakin reaalisen kohtaamisen puute: valokaapelin yli on paljon helpompaa sanoa mitä sattuu kuin jos keskustelukumppani seisoo nenän edessä.
Myös toinen ilmiö vaikuttanee asiaan. Pia Viitanen (siteeraan nyt muistinvaraisesti) lienee jossakin vaiheessa verrannut suomalaisia palautteenantajina ketsuppipulloon: ensin saa ravistaa ja puristaa eikä mitään tule ulos, kunnes lopulta lautaselle ja pöytäliinalle lörähtää puoli pullollista. Tämän olen usein havainnut todeksi paitsi politiikassa, myös aivan tavallisessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä: kriittisen palautteen antamista väistellään, kunnes kiukku kasvaa ylitsevuotavaksi, ja sitten annetaan tulla tuutin täydeltä - ja, mikä tärkeintä, tässä vaiheessa ei useinkaan enää ole juuri väliä sillä, miten palautteeseen reagoidaan, vaan se, että ylipäänsä "sainpas sanotuksi". Poliittiselle toimijalle, joka aidosti toivoo kansalaisten palautetta, tällaiset tilanteet ovat ikäviä, samoin kelle tahansa asiakaspalvelijalle, joka varmasti mieluummin ottaisi vastaan asiallisia kehittämisehdotuksia jo ennen tuota "Minun maljani on ylitsevuotavainen" -vaihetta.
Nettikeskusteluihin tämä tietenkin liittyy siten, että puheenvuoroja lukiessa tulee useinkin tunne, että kirjoittaja ei aidosti tavoittelekaan myötämielisyyttä esittelemälleen kannalle: hän vain haluaa "päästä sanomaan", purkautumaan. Sama ilmiö näkyy tietenkin vielä enemmän sanomalehtien tekstiviestipalstoilla ja vastaavissa medioissa. On tietenkin hienoa, että ihmiset pääsevät näin keventämään mieltään, mutta mitään todellista vaikuttavuutta tällaisella henkisellä itsetyydytyksellä valitettavasti harvoin on.
Ihmisillä on luonnollisesti lain rajoissa oikeus kirjoittaa mitä haluavat, enkä ihan ensi hätään lähtisi anonymiteettiäkään rajoittamaan. On kuitenkin sääli, jos niin loistavan demokraattinen media kuin Internet taantuu roskatunkioksi sen sijaan, että se palvelisi yhteiskunnan kehittämistä. Kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan tarvitaan lisää, myös virtuaalitodellisuudessa.
Suorastaan herkullinen oli ainakin itselleni ja varmasti monille muillekin keskustelupalstoja seuranneelle Heikkisen kuvaus reaalimaailmaan siirretystä nettikeskustelusta: muutama ihminen kokoontuu perunasäkit päässä torille solvaamaan toisiaan ja käymään eipäs-juupas-tasoista debattia. Ei voi kuin olla toimittajan kanssa samaa mieltä siitä, että moinen joukko päätyisi varsin nopeasti valkotakkisten huostaan.
Kolumni sai luonnollisestikin aikaan vilkkaan verkkokeskustelun, jopa sangen tasokkaan sellaisen, lukuunottamatta niitä muutamia pakollisia kommentteja, joiden mukaan Heikkisen kolumni oli tietenkin kavala eliitin salajuoni maahanmuuttokriittisten mielipiteiden tukahduttamiseksi. Anonymiteetin puolesta esitettiin siinä varsin painavia argumentteja: ehkä tärkeimpänä se, että osa ihmisistä haluaa vilpittömistä syistä osallistua keskusteluun, mutta ei halua, että heidän kirjoituksensa olisivat mahdollisesti pitkänkin ajan kuluttua työhönottajien, työkaverien yms. luettavissa. Tämähän ei ole ongelma torikeskustelussa, jossa esitettyjä mielipiteitä ei juuri ole tapana tallentaa.
Heikkinen oli mielestäni kuitenkin oikeassa laajemmassa mielessä kuin pelkkää nimettömyyttä koskien: nettikeskustelupalstoja, jopa niitä tasokkaimpiakin (kuten esimerkiksi Suomessa juuri hs.fi) täyttää uskomaton määrä täyttä roskaa, ja ihmisten käyttäytyminen toisiaan kohtaan on palstoilla todella ala-arvoista. Henkilö, joka esimerkiksi säännöllisesti vastaisi kadulla tietä kysyvälle "kato googlesta v*n noob" olisi todennäköisesti vakavassa vaarassa saada ennen pitkää turpiinsa. Ehkä vielä nimettömyyttä enemmän, näin uskon, nettikeskusteluissa vaikuttaakin reaalisen kohtaamisen puute: valokaapelin yli on paljon helpompaa sanoa mitä sattuu kuin jos keskustelukumppani seisoo nenän edessä.
Myös toinen ilmiö vaikuttanee asiaan. Pia Viitanen (siteeraan nyt muistinvaraisesti) lienee jossakin vaiheessa verrannut suomalaisia palautteenantajina ketsuppipulloon: ensin saa ravistaa ja puristaa eikä mitään tule ulos, kunnes lopulta lautaselle ja pöytäliinalle lörähtää puoli pullollista. Tämän olen usein havainnut todeksi paitsi politiikassa, myös aivan tavallisessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä: kriittisen palautteen antamista väistellään, kunnes kiukku kasvaa ylitsevuotavaksi, ja sitten annetaan tulla tuutin täydeltä - ja, mikä tärkeintä, tässä vaiheessa ei useinkaan enää ole juuri väliä sillä, miten palautteeseen reagoidaan, vaan se, että ylipäänsä "sainpas sanotuksi". Poliittiselle toimijalle, joka aidosti toivoo kansalaisten palautetta, tällaiset tilanteet ovat ikäviä, samoin kelle tahansa asiakaspalvelijalle, joka varmasti mieluummin ottaisi vastaan asiallisia kehittämisehdotuksia jo ennen tuota "Minun maljani on ylitsevuotavainen" -vaihetta.
Nettikeskusteluihin tämä tietenkin liittyy siten, että puheenvuoroja lukiessa tulee useinkin tunne, että kirjoittaja ei aidosti tavoittelekaan myötämielisyyttä esittelemälleen kannalle: hän vain haluaa "päästä sanomaan", purkautumaan. Sama ilmiö näkyy tietenkin vielä enemmän sanomalehtien tekstiviestipalstoilla ja vastaavissa medioissa. On tietenkin hienoa, että ihmiset pääsevät näin keventämään mieltään, mutta mitään todellista vaikuttavuutta tällaisella henkisellä itsetyydytyksellä valitettavasti harvoin on.
Ihmisillä on luonnollisesti lain rajoissa oikeus kirjoittaa mitä haluavat, enkä ihan ensi hätään lähtisi anonymiteettiäkään rajoittamaan. On kuitenkin sääli, jos niin loistavan demokraattinen media kuin Internet taantuu roskatunkioksi sen sijaan, että se palvelisi yhteiskunnan kehittämistä. Kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan tarvitaan lisää, myös virtuaalitodellisuudessa.
maanantai 15. joulukuuta 2008
Blogi aukeaa
Pitkällisen epäröinnin jälkeen olen päättänyt minäkin sukeltaa blogikehään ja aloittaa omien tuotosteni kirjaamisen ihan näin Koko Globaalin Yhteisön nähtäville. Toivottavasti kykenen tarjoamaan nettimaailmalle jotakin hyödyllistä ja kenties jopa kiinnostavaa.
Tämän blogin ensisijainen tarkoitus on yhteiskunnallinen. Olin ehdokkaana syksyn kunnallisvaaleissa, ja vaikka valtuutetun paikkaan ei äänimääräni riittänytkään, katsoi Helsingin SDP kuitenkin hyväksi nimetä minut alkavalle valtuustokaudelle ehdolle uuteen teknisen palvelun lautakuntaan. Tämä, kieltämättä hyvin miellyttävä kunnianosoitus yhdessä eräiden muiden, sosialidemokraattishenkisten luottamustointen kanssa tarkoittaa todennäköisimmin sitä, että tulen ainakin hetken toimimaan yhtenä rattaana Helsingin poliittisen järjestelmän koneessa.
Siksi tämä blogi: pyrin täällä kertomaan julkisesti mitä mieltä olen niistä asioista, jotka eteeni tulevat, ja ehkäpä myös yhteiskunnallisista kysymyksistä laajemminkin. Minulta saa kysyä ja minua saa kommentoida - vastaan kykyni mukaan. Joitakin henkilökohtaisempiakin mietteitä saattaa kirjoituksiini pujahtaa, mutta jos sorrun kuukausikaupalla vatvomaan harrastuksiani tai ruuanlaittamuksiani, minua saa muistuttaa asioiden tärkeysjärjestyksestä.
Niin - mikä ihmeen hyttikaveri minä teille olen? No todennäköisesti en sanan varsinaisessa merkityksessä mikään: olenpahan oudohkolla karjalaisella sukunimellä varustettu pikkupoliitikko, joka on tottunut jokaisella risteilyllä toistuviin, nimestään väännettyihin puujalkavitseihin ja joka päätti tällä kertaa toimia ennakoivasti...
Tämän blogin ensisijainen tarkoitus on yhteiskunnallinen. Olin ehdokkaana syksyn kunnallisvaaleissa, ja vaikka valtuutetun paikkaan ei äänimääräni riittänytkään, katsoi Helsingin SDP kuitenkin hyväksi nimetä minut alkavalle valtuustokaudelle ehdolle uuteen teknisen palvelun lautakuntaan. Tämä, kieltämättä hyvin miellyttävä kunnianosoitus yhdessä eräiden muiden, sosialidemokraattishenkisten luottamustointen kanssa tarkoittaa todennäköisimmin sitä, että tulen ainakin hetken toimimaan yhtenä rattaana Helsingin poliittisen järjestelmän koneessa.
Siksi tämä blogi: pyrin täällä kertomaan julkisesti mitä mieltä olen niistä asioista, jotka eteeni tulevat, ja ehkäpä myös yhteiskunnallisista kysymyksistä laajemminkin. Minulta saa kysyä ja minua saa kommentoida - vastaan kykyni mukaan. Joitakin henkilökohtaisempiakin mietteitä saattaa kirjoituksiini pujahtaa, mutta jos sorrun kuukausikaupalla vatvomaan harrastuksiani tai ruuanlaittamuksiani, minua saa muistuttaa asioiden tärkeysjärjestyksestä.
Niin - mikä ihmeen hyttikaveri minä teille olen? No todennäköisesti en sanan varsinaisessa merkityksessä mikään: olenpahan oudohkolla karjalaisella sukunimellä varustettu pikkupoliitikko, joka on tottunut jokaisella risteilyllä toistuviin, nimestään väännettyihin puujalkavitseihin ja joka päätti tällä kertaa toimia ennakoivasti...
Tilaa:
Kommentit (Atom)